Viikon varrelta: Mitalitta jääminen alkoi etoa urheilun ystävää

Itse en olympialähetyksiä televisiosta katsonut juuri muita kuin miesten keihäsfinaalin. Lehdistä toki seurasin, miten sinivalkoisilla menee. Huonosti meni. Ei yhtään mitalia.

Suomen olympiamenestys, tai pikemminkin sen puute, herätti vilkkaan keskustelun. Somessa sohvaperunoiden kommentointi meni niin överiksi öyhötykseksi, että urheilun ystävää alkoi etoa.

Häpeäisitte, hyvät henkilöt!

Aniharva meistä on valmis siihen rääkkiin ja sitoutumiseen, jota olympiatasolle pääseminen vaatii. Eikä asiaa muuta, vaikka tarjottaisiin vastaavaa taloudellista tukea kuin keskiverto huippu-urheilijalle.

Minulta ainakin se olisi jäänyt tekemättä. Siksi arvostan joka ainoaa urheilijaa, joka maatamme olympialaisissa edustaa.

Toivottua heikompi onnistuminen suurissa kilpailuissa harmittaa varmasti kaikkein eniten urheilijaa itseään. Mikä oikeus minulla olisi vaatia häneltä yhtään mitään?

Kriittistä analyysiä ja muutoksia varmasti tarvitaan, jotta seuraavissa olympialaisissa Suomi pärjäisi paremmin. Urheilijoita syyllistämällä tilanne ei ainakaan parane.

Sairaanhoitaja, muusikko, sähköasentaja, pituushyppääjä. Yksi syy ja selitys voi olla se, ettei urheilua vieläkään pidetä Suomessa tavallisena ammattina niin kuin monessa muussa maassa.

Pohjois-Amerikassa tämä pätee myös korkeakoulutukseen. Huippuyliopisto Stanford kertoi ylpeänä sen nykyisten ja entisten opiskelijoiden voittaneen Pariisissa 39 olympiamitalia. Harvardilaiset ottivat 13.

Hyvä kysymys: kuinka tärkeää ylipäätään on, että Suomi menestyy hyvin olympialaisissa?

Miljoonille kisoja seuranneille suomalaisille tulee parempi mieli, muttei Suomi sen paremmaksi maaksi oikeasti muutu. Paitsi siinä tapauksessa, että kisojen katsominen innostaa kansalaisia liikkumaan itse enemmän. (Mistä ei ole mitään näyttöä.)

Eikä huono mitalitta jääminen vaikuta mitenkään Suomen maakuvaan. Ei ulkomailla tiedetä, miten muilla pienillä mailla meni. Vai montako mitalia saivat saman kokoluokan Singapore, Kongo, Slovakia, Oman, Costa Rica tai Irlanti?

Karin kampuksen markkinoinnista kirjoitin viikko sitten. Sain mukavasti kommentteja. Kampuksesta pitää lyödä rumpua ja sitä kannattaa esitellä Raumalla käyville. Se jää kyllä positiivisena mieleen pikaisellakin piipahduksella.

Se auttaa tekemään Raumaa tunnetuksi. Bisnes- tai pelimatkalla käyneelle voi jäädä fiilis, että tännehän pitäisi päästä toiste ja paremmalla ajalla.

On se komea! Muutaman kerran olen itse ehtinyt piipahtaa Karin kampuksella fiilistelemässä uuden ajan uljautta. Nuoria ja vanhoja opiskelemassa samanaikaisesti. Kulttuurin ja liikunnan harrastajia. Kaupunkielämää. Avarasta valoisasta aulasta on upea näkymä moneen suuntaan.

 Vähän kateelliseksi tulin, kun näin yläastenuorten lounastavan kuin ravintolassa. Toista oli silloin, kun samalla tontilla kävin Lyseota kahdeksan vuotta. Rakennus oli vielä uusi, kun sinne ensi kertaa menin 1970-luvulla. Ihan Helsingin Sanomia myöten kehuttiin, että hieno ja moderni rakennus. Mutta ruokalassa se söimme – eikä saman katon alla ollut yleisölle avointa kahvilaa, esimerkiksi.

Nortamon peruskoulun oppilaat saavat ruokailla ja viettää välituntinsa tällaisessa valoisassa kaupunkimiljöössä. On kahvilaa ja kaikkea.

Viime viikon kolumnissa kehuin nimeltä mainiten Mikko Aikkoa. Tiedän hänen tehneen paljon hommia sen eteen, että salibandyn euroturnaus Raumalle saatiin. Suomen miesten maajoukkue pelaa Äijänsuolla, nuorten maajoukkue myös Karin kampuksella.

”Salibandy neljän lajin huippumaan mies- ja poikamaajoukkuetapahtumallaan avaa latua ja tuo rohkeasti Äijänsuon alueelle koko aluetta tutuksi tekevän ja hyödyntävän tapahtuman, joka toivottavasti avaa silmiä monelle muullekin urheilu-, kulttuuri- ja tapahtumajärjestäjälle”, kirjoitti Aikko kommentissaan.

Aikko lisäsi, että vielä kun rakkaan kotikaupungin saavutettavuudelle löytyisi helpotus. Mitä nopeammin, sen parempi.

Kuinka ollakaan, viime perjantaina Rauman kaupunki tiedotti toimialajohtaja Tomi Suvannon siirtyvän vuoden ajaksi henkilöjunahankkeen projektipäälliköksi. Selvitysten perusteella näyttäisi olevan mahdollisuus palauttaa Rauma-Tampere-junat kiskoille vuosina 2026-2030. Siis nelisenkymmentä vuotta sen jälkeen, kun VR liikenteen päätti lopettaa.

Kilautin kaverille ja kysyin koska lippuja Rauman-henkilöjunaan voi ostaa. ”Huhtikuussa”, vastasi tuore projektipäällikkö Tomi Suvanto. Arvasin lauseen jatkonkin eli vielä ei pysty sanomaan minkä vuoden huhtikuussa.

Nykyiset sopimukset jatkuvat vuoteen 2030. Monta asiaa pitää selvittää, ratkaista ja sopia, että Rauman-rata on mukana edes vuodesta 2031 alkavan kauden kilpailutuksissa mukana.

”Projektipäällikön työ on narunpätkien keräämistä. Löytyykö kalustoa, saako ministeriöltä rahoitusta, milloin seisake pitää rakentaa, miten kustannuksia jaettaisiin Rauman ja muiden kuntien kesken”, luetteli Suvanto tehtävälistaansa.

Suorahankinnalla kenties saisi henkilöjunan Rauman-radalle jo nykyisen sopimuskauden aikana?

Autiosaaren levyt. Jututin Risto Leinon kanssa Ari Anteroista Raumaplus-podcastiin. Ennen kuin “Ripa” painoi punaista rec-nappia tulivat puheeksi minkä albumin kukin valitsisi, jos vain yhden saisi ottaa. Lisättäköön, että kysymys oli seinälle esille asetettavasta levystä, joten tunnearvon lisäksi kannella oli merkitystä.

Pojat päätyivät Elvikseen ja Bruceen. Meikäläisen valinta olisi Clashin ikoninen London Calling.
Nykyisin levyillä ja niiden kansilla ei ole samaa merkitystä. Harva enää ostaa albumeja. Musaa kulutetaan biisi kerrallaan.

Suuri muutos koko bisneksen ja sen tekijöiden kannalta.

Kysynnän pakkosiirto suoratoistoon synnytti yli kolme miljoonaa kulutuksen pudokasta. Uutta musiikkia tehdään enää alle 35-vuotiaille, koska he ovat Spotifyn pääkäyttäjät, sanoo Luova Talous -yhdistyksen puheenjohtaja Erkki Puumalainen.

Hän kantaa huolta kotimaisen levytuotannon tilasta ja tulevaisuudesta. Tänään alaa dominoivat kansainväliset yhtiöt, joille suomalainen musiikki ei ole erityinen sydämen asia.

Puumalainen pitää tärkeänä, että kovassa kilpailussa pystyssä pysyisi myös kansallista levytuotantoa, joka rahoittaa hittien tuotoilla monimuotoista suomalaista tuotantoa.

Rauma Bluesissa kaverin kanssa tuli puheeksi, mikä olisi itse kunkin niin sanottu elämäni biisi, jos bluesista pitäisi valita. En siltä seisomalta pystynyt yhtä biisiä mainitsemaan, mutta arvelin, että Rolling Stonesin tai Animalsin esittämänä sen kuulisin. Kaveri tarjosi Animalsin It’s My Lifea. Sen voisin hyvin kelpuuttaa.

Mahtaisiko Rauma Blues saada ensi suveksi kiinnitettyä Rollarit? Orkkahan aloitti bluesbändinä, teki muutama vuosi sitten blueslevyn ja tekee yhä keikkaa. Eikös se sopisi hyvin Rauma Bluesin 40-juhlavuoteen?