Isyyden oppitunnit

Elämä opettaa, sanotaan, mutta Chuck Norris opettaa elämää. Chuck on kova jätkä, siitäkin huolimatta uskallan väittää, että Chuck Norrista opettaa lapset.

Isyys on koulu, jonka yhteishaussa voi kokea tietävänsä kaikesta aivan kaiken. Onhan tätä nyt tehty kerta jos toinenkin, nuori mies uhoaa vauhdin hurmassa ja hikoilee, sen mitä muutamassa minuutissa ehtii.

Sen jälkeen sitä on aikaa päntätä henkisesti yhdeksän kuukautta ja sitten kun se pääsykoepaperi isketään ensimmäistä kertaa syliin, tajuaa saman tien, että tästä se oppiminen vasta alkaa.

14 vuotta sitten tuijotin vastasyntynyttä esikoistani synnytyslaitoksen happikaapissa ja sain ensimmäisen oppituntini. Huomasin nimittäin pelkääväni enemmän kuin mitään koskaan aiemmin. Koulumatkalla autiotalon nariseva lattia, kaikki koetut korkeat paikat ja kukkotappelut kylän raitilla - mitään ei voinut verrata tuohon tunteeseen.

Tajusin sen olevan huolen kaltaista tervettä pelkoa, joka perustuu rakkauteen. Rakkauteen, jollaiseen en sitä ennen ollut ikinä törmännyt.
 

"Vävyehdokas esittäytyy omalla nimellään, isä esittäytyy Chuck Norrisiksi."
 

Ensimmäisen opetuksen jälkeen oppikirjan sivut täyttyvät vauhdilla. Sitä oppii muun muassa sen, että kun pieni punainen leikkipuhelin soi, niin siihen vastataan vaikka kuinka olisi olevinaan kova jätkä. Kilpailuhenkisinkin kaveri oppii häviämään, kun 60 minuutin eteiskäytävällä miteltävä parkettilätkämatsi venyy jatkoajalle tilanteessa 52-52 ja voittajalle on luvassa suklaata.

Oppii, että arjen yksinkertaisimmatkin asiat voivat olla ihmeellisiä. Löytää itsensä tien reunasta pohtimasta yhteen ääneen mitä traktori ajattelee ja hyväksymässä perustelut sille, miksi pehmolelu todellakin tarvitsee oman paikkansa ruokapöydässä. Ja sitä oppii, että liikenneruuhkassa päästetyt ärräpäät muistetaan sopivassa välissä, kuten vaikkapa kaupan kassalla.

Ja sitten sitä yhtäkkiä huomaa, että viisarit leikkaavat isyyden oppitunteja niin nopeasti ettei aina pysy perässä. Ne taaperot, jotka ottivat vielä hetki sitten päiväunet vatsan päällä, ovatkin yhdessä hetkessä itsenäisiä ja itsepäisiä teinejä suunnittelemassa tulevaisuuttaan.

Silloin sitä taas oppii, että tyttöjen jahtaaminen oli siihen asti hauska juttu, kunnes löysit itsesi seuraamasta sitä sivusta omalla kotipihallasi. Tunne, jota äidit eivät ymmärrä, mutta jonka tyttärien isät tietävät tasan tarkkaan. Kun vävyehdokas esittäytyy omalla nimellään, isä esittäytyy Chuck Norrisiksi, kasvoilla "ettäs tiedät!"-ilme.


"Kun pieni punainen leikkipuhelin soi, niin siihen vastataan."
 

Ja vielä on edessä tuhansia oppitunteja. Tulee ne välitunnilla käytyjen poikapainien jälkeiset haavojen nuolemiset, ensisuudelmat ja sydänsurujen suremiset. Hetket, jolloin olen suoraan päin naamaa nolo enkä tiedä mistään mitään ja hetket, jolloin tiedän puhelimen toisessa päässä kaiken mahdollisen.

Tulee myös hetki, jolloin on minun vuoroni laukoa toinen toistaan hölmömmältä kuulostavia kysymyspatteristoja ja ehkä silloin mitataan se, kuinka kärsivällinen minä olen joskus osannut olla noiden kysymysten äärellä.

Kaiken kaikkiaan, tässä koulussa olen varmasti jäänyt muutaman kerran luokalleni ja reissuvihko huutaa punakynää jälki-istuntojen muodossa. Isyyden oppikoulun todistukset jaetaan kuitenkin kerran vuodessa, marraskuun toisena sunnuntaina. Jokaiset omin käsin tehdyt lahjat sekä epävireisesti pärisevine ärrineen ja harvahammasrivistöjen välistä suhisevine ässineen uuteen päivään herättävät onnittelulaulut ovat niitä kiitettäviä kymppejä.

"Tulee myös hetki, jolloin on minun vuoroni laukoa toinen toistaan hölmömmältä kuulostavia kysymyspatteristoja."
 

Ja se kuuluisa papukaijamerkki on se hetki, kun viisivuotias moottoriturpa, jonka jalat eivät pysy hetkeäkään paikallaan, istuu viitisen minuuttia aloillaan, puhisee ja keskittää kaiken keskittymisensä paperiin, jolle kynä tekee työtään.

Ja kun eteeni sitten hetkeä myöhemmin tuodaan minun kuvani ilman keskivartaloa ja sen päällä lukee teksti ISI, silloin tiedän, että lukujärjestykseni voi olla toisinaan turhan täynnä töitä, mutta tässä koulussa ei titteleillä ole merkitystä. Tässä koulussa ei tarvitse olla priimus tai professori, tai edes uimamaisteri. Tässä koulussa riittää, että olen läsnä ja osallistun.

Marko on 14- ja 12-vuotiaiden tyttöjen ja 5-vuotiaan pojan isä